Mulla oli vielä puoltoista vuotta sitten kaikki mitä vaan voi toivoa: rakastavat vanhemmat, paljon hyviä kavereita ja poikaystävä, joka oli mulle tärkeintä maailmassa. Mulla oli harrastus, josta tykkäsin ja jossa pärjäsin. Nyt mulla ei oo enää juurikaan mitään. Suurin osa kavereista kaikonnu, vanhemmilla mennyt hermo mun käytökseen ja poikaystävä..no, sen menetys sattuu eniten. Omilla teoillani sen aiheutin, ja mitään en ole näin paljon katunu. Kostaakseen se on vielä hieronut suolaa mun haavoihin satunnaisilla tapaamisillamme. Oon vaan niin rikki..

Mä en tajua kuinka tuun selviään tästä kesästä tai ens talvesta. Ylipäätään miten mä jaksan. Mun pitäs opiskella ja kirjottaa ylioppilaaks vaikka tällä hetkellä mä oon niin down et vaatii voimia nousta sängystä joka päivä. Mulla ei oo ketään tai mitään mihin tukeutua, yksin pitäs jaksaa. Mut mistä voimia? Ei mulla oo enää mitään minkä takia mun tarvis jaksaa, paitsi tietysti itseni. Itteeni mä rakastan, ja tietysti vihaan. Mä en voi sietää ruumista missä joudun oleen, mä piiskaan sitä jaksamaan kilometri toisensa jälkeen, mä TEEN siitä täydellisen vaan koska mä tiedän että pystyn siihen. Sitten mä voin näyttää mun entiselle poikaystävälle. Mä sanoin sille ja se ei uskonu, mut se tulee näkeen vielä.

Jos mä voisin raottaa mun maailmaa jollekkin, mä tekisin sen. Mut ei kukaan kumminkaan ymmärtäis. Ne vaan aattelis et tää on sairasta pilaa, ei kukaan voi elää näin tai ajatella tällasia. Siks mä en aatellukkaan päästää tänne ketään.

Kello taas liikaa, päivittäiset liikunnat tehty ja varmasti kaikki kalorit kulutettu..ehkä. Vai onko sittenkään? Lenkkeilin, olin salilla, lenkkeilin.. Koneella olen seisten, luin seisten, otin aurinkoa seisten. Ja nyt en halua nukkua. En halua sitä laiskaa ja löysää tunnetta mikä tulee peittojen välissä, enkä sitäpaitsi edes koe tarvitsevani unta. Pärjään mainiosti parin tunnin horroksella, jota ennen ja jälkeen suoritan ilta- ja yörituaalini huoneeni lattialla; teen lihasliikkeitä kunnes en enää jaksa ja sittenkin - lepään vasta kun en tunne ruumistani, makaan lattialla ja ihailen ohutta ihoani jonka läpi terävät luut paistavat.

Kaikki päivät on samaa, koko elämä on samaa. Sumua, jonka läpi mä kahlaan ja jonka läpi mä en nää..mä vaan toivon et se joskus loppuis. Et mä joskus löytäisin etsimäni, et saisin pidettyy jotain enkä hajottais kaikkee ympäriltäni. Että mä joskus saisin sanottua ei sille yhdelle ihmiselle joka tekee mun elämästäni taivasta ja helvettiä, joka käyttää mua yhä uudestaan ja mä sallin sen. Koska mitään ihmistä en niin paljon kaipais kun sitä, vaikka se satuttaa mua. Kai mä taas meen sen luo. Koska mä rakastan sitä.