Kello taas liikaa, päivittäiset liikunnat tehty ja varmasti kaikki kalorit kulutettu..ehkä. Vai onko sittenkään? Lenkkeilin, olin salilla, lenkkeilin.. Koneella olen seisten, luin seisten, otin aurinkoa seisten. Ja nyt en halua nukkua. En halua sitä laiskaa ja löysää tunnetta mikä tulee peittojen välissä, enkä sitäpaitsi edes koe tarvitsevani unta. Pärjään mainiosti parin tunnin horroksella, jota ennen ja jälkeen suoritan ilta- ja yörituaalini huoneeni lattialla; teen lihasliikkeitä kunnes en enää jaksa ja sittenkin - lepään vasta kun en tunne ruumistani, makaan lattialla ja ihailen ohutta ihoani jonka läpi terävät luut paistavat.

Kaikki päivät on samaa, koko elämä on samaa. Sumua, jonka läpi mä kahlaan ja jonka läpi mä en nää..mä vaan toivon et se joskus loppuis. Et mä joskus löytäisin etsimäni, et saisin pidettyy jotain enkä hajottais kaikkee ympäriltäni. Että mä joskus saisin sanottua ei sille yhdelle ihmiselle joka tekee mun elämästäni taivasta ja helvettiä, joka käyttää mua yhä uudestaan ja mä sallin sen. Koska mitään ihmistä en niin paljon kaipais kun sitä, vaikka se satuttaa mua. Kai mä taas meen sen luo. Koska mä rakastan sitä.